Pitkällä opintiellä tassutellen.

Mietin useaan otteeseen kirjoitanko tätä kirjoitusta ollenkaan, mutta vaikenemalla tai itsesäälissä rypemällä olen yksi harrastajista, joka vaikenee asiasta ja vaikka monen rodun parissa tiedetään olevan monia epäkohtia ei niistä uskalleta ääneen puhua.


Hankimme kultaisennoutajan monipuoliseksi harrastuskoiraksi ja painotimme ehdottomasti sitä luonnetta kasvattajalle, koira ei saisi olla arka vaan siltä pitäisi löytyä toimintakykyä, motivaatiota, energiaa ja innostusta. Pennun osto on aina arpapeliä, tulevaa ei voi ennustaa, kasvattaja voi tehdä parhaansa valitsemalla jalostukseen oikeanlaiset rotumääritelmän mukaiset yksilöt ja tietysti pitkänlinjan kokemus on aina kirsikkana kakunpäällä. Toiset kasvattajat painottavat ulkonäköä, toiset kasvattajat painottavat käyttöominaisuuksia, toiset kasvattavat ihan omaksi ilokseen ja toiset yrittävät saada samaan pakettiin niin käyttöominaisuuksia, kuin ulkonäköäkin. Kultainennoutaja on pitkälti jakautunut rotuna kahtia on ne käyttökoirat ja on ne koti/näyttelykoirat, tämän asian myönnän tällähetkellä itsekin. Koiraa hankkiessamme ajattelimme, että käyttölinjainen olisi liian toimelias meille, emmekä olleet edes ihan varmoja mitä koiran kanssa haluamme tarkalleen tehdä, olihan noutaja siis uusi rotuna. Tällähetkellä jos lähtisin valitsemaan kultaistanoutajaa, niin se olisi vain ja ainoastaan käyttölinjainen tai miksei myös näyttelylinjainen, mutta painottaisin vanhempien käyttökoe tuloksia ja sitä mitä niiden kanssa oikeasti kotona tehdään mm.käytännön metsästystä.

Mintun kanssa on ollut hankaluuksia vireyden ja motivaation säilymisessä, tauot ovat tehneet hyvää ja pidimme vajaan kuukauden mittaisen tauon myös taipparitreeneistä, sekä tokoilusta. Tauko teki hyvää niin omalle pääkopalle, kuin varmasti nuorelle koirallekin!  Oma motivaationi on ollut vähän kateissa ja arki on valitettavasti toisinaan melko kiireistä.
Lähdimme vähän soitellen sotaan, kokeilemaan noutajien taipumuskokeeseen kangasalle, halusin nähdä kuinka koira on ja toimii koe tilanteessa, siis siinä mihin noutajat on "tehty".  Kuten arvelinkin koira oli aivan helisemässä keskellä metsää oudossa paikassa, kokeen alussa metsästä kuului kaksi laukausta ja nuori koirani alkoi helisemään vielä enemmän. Onneksi olimme vasta vuoronumerolla 5 ja koira kerkeisi fiilistelemään paikkaa, sekä kuuntelemaan niitä laukauksia jokusen ennen omaa vuoroamme. Ennen omaa vuoroamme sain Mintun vähän rauhoittumaan ja hihna kireällä talsimme metsäjärven rantaan lokin noutoon, ensimmäinen lokki nousi vedestä tyypilliseen tapaan tasaisen varmasti, keväinen uinti/lokki ongelma on näemmä menneen kevään probleemia. Laukauksen kaikuessa Minttu hyppäsi taakse ja emäntä vajosi polviamyöden sammaleen läpi, harmillisesti koira ei nähnyt pudotusta, joten koin turhaksi lähettää koiraa veteen. Siitä se helinä sitten taas alkoi ja koe keskeytyi, pistin Mintun viereen istumaan, kävimme katsomassa ampujaa ja katsoimme vielä kun veneestä heitettiin lokki ja lähdimme rannasta pois, no vaikka ei nou1 jäänyt käteen, niin harjoitustilanteena ainakin oli erittäin hyvä.

Kotiin päästyäni manasin kaikki kivet ja kannot, käpyjä myöden, mutta onneksi en hermostunut koiralle koepaikalla, pakko myöntää että pettymys oli aivan valtavan suuri. Miksi meidän kohdalle sattuu nämä herkät koirat? Miksi emme ottaneet enempää selvää kasvattajista, koirien taustoista, vanhempien käyttöominaisuuksita... Tätä litaniaahan olisi voinut jatkaa ikuisesti, mutta vaikka emäntä kovin pettyneenä makasi sängynpohjalla oli se Minttu vain niin suloinen ja maailman paras koira, kun se hiljaa kainaloon hiipi pötköttelemään. Aina ei todellakaan saa sitä mitä tilaa, mutta harmikseni olen saanut todeta, että ihan liikaa painotetaan koirien jalostuksessa aivan jotain muuta kuin niitä käyttöominaisuuksia, mielestäni luonne on se viimeinen asia mistä tulee tinkiä. Kuinka moni noutaja selviää taipumuskokeesta kylmiltään juurikaan harjoittelematta läpi? Veikkaan, että kyseinen lukumäärä ei ole kovin suuri. Miksi käyttökoirarodussa käytetään jalostukseen koiria, jolla on ääniarkuutta ja kuten asiaa on tutkittu, se myös periytyy yllättävän suoraviivaisestikin.

Pettymyksistä huolimatta päätin, että periksi ei anneta ja sunnuntain nome treeneissä kerroin, että koiramme on paukkuarka, mitä tehdään? 9/10 koiraa saadaan paukkuarkuudesta eroon totuttamalla ja kouluttamalla ja sitten on se 1 joka ei vain totu laukaukseen. Eilen treenasimme pellolla daminoutoja laukauksen kera ja sisukkaana seisoin Mintun kanssa rivissä mukana. Alkujännityksen jälkeen Minttu rentoutui ja selvästi koiran oloa helpotti, kun se tiesi koska laukaus tulee ja mitä sen jälkeen tapahtuu ja pitää tehdä. Noudot meillä ei sujunut ihan oppikirjan mukaan, kun Minttu lähti pitämään hauskaa ja juoksi pitkin pihoja, kävi leikkimässä muiden koirien kanssa jne.. eli ei meillä nyt kovin pahasti paukkuarka koira ole, koska se ei todellakaan menettänyt toimintakykyänsä. Mitä enemmän laukauksia tuli, sitä rennompi koira oli ja sehän meillä on tavoitteenakin. Lopuksi teimme vielä tuttuuntapaan hakuruutua ja Minttu iloisesti loikki hakemaan kaikki 4 damia metsästä, itsevarmuutta se kaipaa vain vielä lisää.  Tämän 1,5 vuotisen taipaleen jälkeen en enään ihmettele miksi perus kultaisianoutajia on aktiiviharrastajien käsissä niin vähän.  Ei tämä harrastaminen ihan helppoa ole, jokaisessa koirassa on yksilönäkin hyvät ja huonot puolensa, mutta täytyy muistaa vain pitää rento fiilis ja säilyttää positiivinen asenne.

Ensikeväänä sitten lähdemme kokeilemaan taipumuskoetta uudelleen, mutta syksy harjoitellaan nome juttuja ja siinä sivussa vähän tokoillaankin.



Kommentit

Suositut tekstit